Eikö seura muka kelpaa, tyttö?

Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä tai oikeammin lauantai-iltana, että olin matkalla junalla Tampereelta Helsinkiin. Ravintolavaunussa huomasin olevani aikamatkalla menneisyyteen.

Istuin ravintolavaunun pöydässä yksin, kun puolisoni oli miestenhuoneessa. Paikalle horjahdellut eläkeikäinen, tukevassa humalassa ollut mies tulkitsi yksinäisyyteni, sukupuoleni sekä ehkäpä myös ehostukseni ja vaatetukseni kutsuksi liittyä seuraan. Vältin visusti katsekontaktia ja syvennyin puhelimeeni ja viinilasiini. Yritin olla mahdollisimman torjuva.

Tästä huolimatta mies pysähtyi pöytäni viereen ja mittaili minua julkeasti katseellaan. Ilmeisesti hän piti näkemästään, sillä hän alkoi kammeta valtavaa ruhoaan pöytään minua vastapäätä olevalle tuolille.

Ravintolavaunussa oli tapahtumahetkellä runsaasti tyhjiä pöytiä ja sanoin miehelle, että paikka on varattu ja emme kaipaa pöytäämme seuraa. Varmemmaksi vakuudeksi täsmensin, että mieheni on juuri tulossa takaisin asioiltaan. Yleensä tähän vanhemman polven miesryhmään tehoaa se, että narttu on jo toiselle merkattu. Mies ymmärsi olla istumatta alas, mutta ei suinkaan poistunut.

− Ai jaa, jo on näpsäkkä tyttö. Ei seura kelpaa, vai. Ei kelpaa kunnon miehen seura, ai jaa, ukko mökelsi kovaäänisesti tuoppinsa kanssa, ja huojui paikallaan.

En kokenut miestä fyysisesti uhkaavana, sillä olisi pärjännyt hänelle fyysisesti, ellei hän sitten olisi onnistunut jollain ilveellä onnistunut kaatumaan pöydän yli suoraan päälleni ja naulaamaan minut lattiaan. En silti riemastunut siitä, että hän jäi niille sijoilleen seisomaan.

− Ihan totta, ole hyvä ja mene jonnekin muualle istumaan. Täällä on paljon vapaita pöytiä, pyysin.

Mies tuhahteli ja toljotti minua edelleen, nyt inhoten. Hän meni istumaan käytävän toisella puolella olevalle paikalle, mutta niin, että oli istui kasvot minuun päin. Tuijotus jatkui. Ja jatkui. Sitten alkoi huutelu.

− Ei sulla taida olla ketään miestä siihen tulossa, eihän sulla mitään miestä edes ole! Ja paskainen nauru päälle.

− Vaikkei olisikaan, saan silti istua yksin, jos haluan, huusin takaisin. − Anna minun olla rauhassa, ole kiltti.

Ravintolavaunun muut puolentusinaa asiakasta katselivat naama ihailtavan peruslukemilla keskittyneesti alas pöytiinsä tai ulos junan ikkunoista. Välikohtaus kesti kaikkineen viitisen minuuttia. Olin hyvin tyytyväinen mieheni palatessa paikalleen ja istuessa minun ja tunkeilijan väliin niin, etten enää nähnyt hänen tujotustaan. Samalla olin valtavan surullinen.

Suomen naiset saivat äänioikeuden 111 vuotta sitten. Ravintoloihin meidät on päästetty yksin, ilman miespuolista valvojaa 1960-1970-luvulta lähtien.

Yksin ja omassa rauhassamme me naiset emme niissä tosin saa vieläkään, omalla päätöksellämme, istua.

#tasaarvo #julkinenliikenne #nainen #feminismi #häirintä

Blogejani
Arkisto
Tunnistein
No tags yet.